Where it all started

Tänään on pari viikkoa yli tasan vuosi siitä kun aloitin sirkusakrobatian. Tuossa "vuosipäivänä" sainkin idean tämän blogin perustamisesta ja vajaa pari viikkoa asiaa hauduteltuani päätin ryhtyä tuumasta toimeen. Tämän postauksen ajattelinkin pyhittää sille, että kerron miten alun perin päädyin lajin pariin.

Reilu vuosi sitten olin seurakunnan Saapas-vapaaehtoisten koulutusleirillä vierailemassa. Olen itsekin Saappaan vapaaehtoinen ja meillä on tapana, että vanhat saapaslaiset käyvät leirillä tutustumassa uusiin "tulokkaisiin" yhteisessä joulujuhlassa. Täällä törmäsin ensimmäistä kertaa pariakrobatiaan, kun muutama sirkusakrobatiaa harrastava leiriläinen innostui höntsäilemään lajia vapaa-ajalla. Katselin silmät pyöreinä: se näytti hurjan kivalta! Nähdessään innostukseni nämä tyypit pyysivät mut mukaan, ja vaikken mistään mitään tiennyt, he saivat mut ylipuhuttua kokeilemaan. Ei se ollutkaan niin vaikeaa (vaikkei me mitään vaikeita temppuja kyllä tehtykään), mutta sitäkin hauskempaa! Saunassa jatkettiin keskustelua aiheesta ja kyselin innoissani lisää. Olin ihan äimänä, kun kuulin, että Jyväskylässä oikeasti on paikka, jossa voi käydä ohjatusti treenaamassa pariakrobatian lisäksi montaa muutakin juttua! Luulin, ettei sellaisia paikkoja ole olemassakaan, ja että tuollaisten opetteleminen vaatisi vähintäänkin sirkukseen liittymistä. Olin ihan pähkinöinä tästä tiedosta, sillä cheerleadingin lopettamisen jälkeen olin huomannut kaivanneeni lajista nimenomaan akrobatiaa. Lopetin lajin juuri kriittisellä hetkellä, kun olin alkanut viimeinkin oppia ja sisäistää asioita. Olin siis akrobatiassa aika surkea, mutta olin huomannut selkeää edistymistä ja tuntui, että kaikki edistyminen meni hukkaan: kun lopetin cheerleadingin, samalla loppui myös akrobatian treenaaminen.

Ensikokeiluni pariakrobatiaa.
Muistan vielä, kuinka jännää ole mennä tuohon ekaa kertaa.

Cheerleadingissä treenattava akrobatia on pääasiassa lattia-akrobatiaa, jossa en koskaan kokenut olevani mitenkään erityisen hyvä, vaikka siitä tykkäsinkin. Vahvuuteni oli aina enemmänkin stunteissa ja pyramideissä, jossa vaadittiin tiimityötä ja luottamusta. Siksi pariakrobatian löytäminen oli kuin olisi löytänyt kultakaivoksen. En ollut edes tiennyt sellaisen lajin olemassaolosta, mutta jo alusta asti tiesin, että nyt olen löytänyt oman juttuni. Laji, jossa nimenomaan tiimityö ja luottamus on kaiken a ja o. Myös kehonhallinta ja -hahmottaminen sekä tasapaino ovat tärkeässä roolissa, mutta näidenkään kanssa ei suurempia ongelmia ole koskaan ollut - vaikken niitä ihan vahvuudeksenikaan luokittelisi.

Päätin jo siltä seisomalta, että lähden kahden viikon ilmaiselle kokeilujaksolle sirkuskoululle. Ensimmäisen kerran lähdin treenaamaan vapaavuorolle, jossa uusi Saapas-tuttavuuteni lupasi opastaa perusasioissa. Uskaltauduin kokeilemaan ilma-akrobatiaa liinoilla ja huomasin heti, että mulla ei ole voimaa käsissä oikeastaan yhtään. En edes pientä hetkeä jaksanut roikkua kankaassa, koska puristusvoima ei riittänyt. Mutta solmun kanssa voimaa ei tarvittu, ja kankaan kanssa pelleily oli hurjan hauskaa!

Ensimmäistä kertaa Pasilassa (Parkour-akatemia & sirkuskoulu).
Olin kuin lapsi huvipuistossa.
Ja rakastuin. Jäin koukkuun <3

Olen aina tykännyt kiipeillä ja koetella fyysisiä rajojani. En välttämättä niinkään voiman suhteen vaikkapa "kuinka paljon jaksan kyykätä jalkaprässissä", vaan ennemminkin tasapainon, kehonhallinnan ja rohkeuden suhteen. Kaikki (korkealla) kiipeily, roikkuminen, pää alaspäin roikkuminen jne. on aina jotenkin houkutellut mua – siksi tykkäänkin aina käydä erilaisissa seikkailupuistoissa, joissa saa toteuttaa tätä lapsenmielistä taipumusta. Onneksi löysin toisenkin vaihtoehdon joka tulee aika paljon halvemmaksi. Pasilassa voi treenata myös parkouria, joten eiköhän sen kiipeilyn ja roikkumisen himon saa aika hyvin tuolla tyydytettyä.

Sen jälkeen kun aloitin sirkusakrobatian, on siitä tullut mulle tärkeä osa elämää. Motivoiduin treenaamisesta todella paljon ja pitkästä aikaa liikunta ei tuntunut velvollisuudelta vaan siitä osasi oikeasti nauttia. Pyrin harjoittelemaan aluksi vähintään 3 kertaa viikossa, mutta keväällä tuli "pari muuttujaa" kun ensin teloin nilkkani ja sitten perään ranteeni. Parin kuukauden treenitauon jälkeen oli vaikeaa aloittaa uudestaan, mutta pian löysin taas motivaation ja treeni jatkui. Onneksi, sillä sirkusakrobatiasta on tullut mulle paljon enemmän kuin vain harrastus – se on voimavara. Se on se paikka, jossa kaikki työhön ja kouluun liittyvät asiat ja muut murheet unohtuvat. Voi hetkeksi keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin ja saada onnistumisen kokemuksia.

Kuva vuosi sitten, kun harjoittelin kotona päällä seisontaa.
Kuten silloin, yhä edelleen otan itselleni tavoitteita joita haluan seuraavaksi oppia.
Harjoittelin aluksi seinää vasten, ja tässä on siitä hieman haastavampi vaihe,
jossa hartiat voi tukea sohvaa vasten, mutta muuten on koitettava pysyä pystyssä omillaan.

...ei se aina ihan putkeen mennyt.
Noin voi käydä, jos asento menee yli :D

Täytyy sanoa, että sirkusakrobatian aloittaminen on parhaita päätöksiä, joita olen elämässäni pitkään aikaan tehnyt. Saan siitä voimaa ja energiaa ja samalla pääsee nostamaan kuntoa sekä kehittämään lihaksia. Toivon, että mulla on mahdollisuus harrastaa sitä vielä pitkään, ehkäpä vielä vanhana mummonakin painelen päälläseisontoja menemään. :D

Energistä viikkoa kaikille! :)